Suomen kansa rakentuu menneistä ajoista. Se näkyy maailmankuvassa, kansanluonteessa, kielessä, uskonnossa ja kulttuurissa. Menneisyys voi olla voimavara, jos niin halutaan. Menneisyyden kautta voidaan peilata aikaa ja yrittää ymmärtää itseä tässä ajassa. Menneisyyttä muunnellaan ja tulkitaan jatkuvasti uudelleen. Suurten ja kokonaisvaltaisten muutosten yhteydessä korostetaan menneisyyden arvoja ja käytänteitä, jotta samalla voidaan peittää muutoksen aiheuttamaa epävarmuutta. Menneisyyttä voidaan pitää muutoksen välineenä. On tärkeää, että jokainen tutustuu omiin juuriinsa ja esihistoriallisiin myytteihin. Se on polku, jota kautta avautuu tie tasapuoliseen ja vastavuoroiseen kulttuurienväliseen yhteistyöhön. Jokaisen suomalaisen on hyvä tutustua siihen, millainen oli aikoinaan suomalais-ugrilaisten maailmankuva.
Pyyntikulttuurin aikaan suomalais-ugrilaiset pitivät luontoa pyhänä, jonka vuoksi heidän kulttuuriin ei kuulunut varsinaista yksityistä maanomistusta. Ihminen mielsi itsensä osaksi luontoa ja heimoyhteisöä, eikä ensisijaisesti yksilöksi. Tuohon aikaan ihminen ei rajoittanut järkeilyllä tunnepohjaisia mielikuvia, vaan hän oli puhtaasti läsnä. Sana usko on ongelmallinen, kun ilmaistaan suomalaista kansanuskoa. Muinainen suomalainen ei varsinaisesti uskonut, vaan hän tiesi. Hän tiesi esimerkiksi, että metsässä oli metsänhaltija. Monet kansanuskonilmiöt olivat hyvin kokemusperäisiä.
Muinaissuomalainen hahmotti elinympäristönsä itsensä kaltaisena toimijana, joka personoitui jollakin tavalla. Tällainen suhde helpottaa tämän- ja tuonpuoleisen välistä kommunikaatiota. Esimerkiksi ihmishahmoisen kallion äärellä oltiin lähellä pyhää ja tuonpuoleista. Luonnon ihmisenkaltaisilla toimijoilla oli ihmiseen verrattuna yleensä vähemmän rajoituksia. Esimerkiksi luonnonjumaluudet nähtiin ylivertaisina, mutta ei yliluonnollisina (poikkeuksena taivaanjumala). Tuonpuoleisuus koettiin uhkana ja mahdollisuutena. Se miten se koettiin, riippui siitä, miten sitä lähestyttiin, huomioitiin ja millainen suhde henkilöllä oli ylipäänsä tuonpuoleiseen.
Suomalaisen muinaisen maailmankuvan peruspiirteitä olivat Pohjantähden asema taivaan keskuksena, horisontaalisen ja vertikaalisen hahmotuksen yhteensulautuminen tai samanaikaisuus, pohjoinen-etelä-akselin korostus ja vesiteiden merkitys tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäjinä. Maailmankuvan peruspiirteet ovat usein luonteeltaan myyttisiä. Muinaissuomalainen koki, että myyttinen maailma oli yhtä aikaa läsnä fyysisen näkyvän maailman kanssa. Maailmankuvan ajateltiin olevan myös syklinen, jossa alku ja loppu sulautuvat yhteen. Syklinen aika etenee suljetulla ympyrällä. Myyttinen aika on taas liikkumatonta ja hetkessä läsnä olevaa aikaa tuonpuoleisessa.
Kansanparannuksessa pyrittiin tietämään taudin alkuperä, synty tai ainakin lähtöpaikka, koska ajateltiin, että tällöin se oli mahdollista palauttaa lähtökohtaansa. Syntyloitsujen lajityyppiä pidetään hyvin suomalaisena, vaikkakin ajatus nimen tuottamasta ylivallasta onkin maailmanlaajuinen. Ilmiöiden tuonpuoleisten syntyjen tunteminen on luonteeltaan shamanistinen. Se perustuu myyttiseen aikakäsitykseen, jossa ilmiöiden synnyt on koko ajan läsnä myyttisessä liikkumattomassa ajassa. Parannusperiaatteen mukaisesti sairaus palautettiin lähettäjälleen tai lähtökohtaansa. Aina ei kuitenkaan tiedetty taudin alkuperää tai lähtökohtaa, jolloin se voitiin symbolisesti muuten toimittaa tai haudata pois omasta elämänpiiristä.
Suomalaiseen kansanuskoon kuuluu ajatus siitä, että ihmisellä on kaksi sielua, henki ja itse. Henki-sielu oli ihmisellä ensimmäisestä viimeiseen hengenvetoon asti, eli sen uskottiin poistuvan kuolemassa. Itse-sielun ajateltiin olevan ylisukupolvinen. Se alkoi nimenannosta ja jatkoi elämän lakattua kuuluen sukuun. Itse-sielu voidaan nähdä ihmisen tajuavaksi minäksi, persoonallisuudeksi, tahtovaksi ja tuntevaksi, sekä tietäväksi olennoksi. Itse-sielun ajateltiin vaeltavan unen aikana kehon ulkopuolella, sillä keho oli elossa, mutta tajuttomuuden tilassa. Koska itse-sielu vaelsi kehon ulkopuolella unen aikana, sanottiin, että nukkuvaa ei saa herättää äkisti. Ajateltiin, että äkisti herätettäessä itse-sielu ei nimittäin välttämättä löytäisi takaisin. Juuri itse-sielun koettiin myös kykenevän tekemään shamanistisia matkoja tuonpuoleiseen. Ihmisellä ajateltiin olevan lisäksi haltijasielu. Haltijasielu piti yllä ihmisen hyvinvointia. Mikäli ihminen menettäisi haltijasielun, hän sairastuisi. Haltijasielua on kutsuttu monilla nimityksillä, kuten hahmo, haamu, aave, emuu, sekä kaksoisolentona, eli etiäisenä.
On viitteitä siitä, että ihmisen varhaisimmat kulttuurit ovat olleet aikojen alussa matriarkaalisia. Äiti-kultti on vaikuttanut tuohon aikaan kaikkialla. Suomalais-ugrilaisten henkinen palvonnan kohde on ollut mitä todennäköisimmin aikojen alussa Kultainen Eukko. Historiamme sisältää siis naismyönteistä kulttuuria. Patriarkaattiin siirryttiin, kun Suomen alueelle muutti vasarakirveskansaa, joka toi mukanaan kulttuurisesti merkittävän kivikirveen ja maanviljelyksen. Käytännössä tämä on tarkoittanut sekä hyvää, että huonoa. Se nosti toisaalta älyllistä toimintaa herättävää ärsykettä ja edisti kulttuurillista yhteistä toimintaa, mutta nosti samalla myös jännitteitä ja ristiriitoja.
Ihminen sopeutui aikojen saatossa aina paremmin fyysisen kehonsa ja konkreettisen luonnon ominaisuuksiin, jolloin luonto alkoi tuntua ulkopuoliselta. Yhteisökeskeisyys ei enää merkinnyt niin paljon, vaan alettiin korostaa ihmistä yksilönä. Samalla rationaalisen ajattelun merkitys voimistui. Toisaalta aikakautta voidaan pitää myös tietoisuuden kasvamisen aikakautena ja toisaalta elämyskyvyn kapeutumisen aikakautena.
Perinteistä kansanuskon kitkemistä ovat harjoittaneet niin koululaitos, kirkko, kuin tiedekin. Tiede ja koululaitos kielsivät tuonpuoleisen olemassaolon kokonaan. Kirkollisessa opetuksessa kiellettiin moni vanha ajatusmalli, tai annettiin niille uusi merkitys, jotta saatiin häivytettyä perinteinen kansanusko. Toisaalta kirkollisessa opetuksessa jaettiin perinteisen kansanuskon kanssa ei-materiaalinen maailmankuva, jossa olivat mahdollisia ja olennaisia osia ei-aineelliset olennot, sielut ja erilaiset voimavaikutukset. Perinteinen kansanusko ei siis loppunut kerralla, vaan se tarjosi myös päinvastaiseen suuntaan runsaasti virikkeitä.
Kiinnostus muinaista kansanperinnettämme kohtaan on onneksi kasvussa. Motiiveina on esimerkiksi sen tarjoama näkymä ekologisesta kestävämmästä elämäntavasta ja eettisemmästä ajatusmallista, jossa kunnioitetaan elämän kaikkia muotoja (eläimiä ja koko muuta biosfääriä). Myös tieto omista juuristamme on monille tärkeää oman identiteetin vahvistamiseksi. Jotta voimme elää harmoniassa, meidän tulee olla tuki toinen toisillemme, antaa hyöty kaikille ja jakaa huolenpitoa kaikelle.
LÄHTEET:
-Heikkilä, T. 1995. Kullervon suku – erään mielenmaiseman varhaisvaiheet. Kosmos-julkaisu: Vihreä Sivistysliitto.
-Heiskanen, I. & Kailo, K. (toim.) 2006. Ekopsykologia ja perinnetieto – Polkuja eheyteen. Helsinki: Green Spot.
-Hyry, K., Pentikäinen, A. & Pentikäinen, J. 1995. Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko. Porvoo-Helsinki-Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.
-Petrisalo, K. 2001. Menneisyys matkakohteena: Kulttuuriantropologinen ja historiatieteellinen tutkimus perinnekulttuurien hyödyntämisestä matkailuteollisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
-Pulkkinen, R. 2014. Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus.
-Tarbet, T. V. 2007. Hopiprofetian olemus. Teoksessa Venell, V., Fagerholm, K. & Silfverberg, K. (toim.) 2007. Neljän tuulen tiet: Alkuperäiskansojen elämänviisautta etsimässä. Helsinki: Green Spot, 68–70.
