Luonnon olemassaolon ja sen monimuotoisuuden merkitys

Ympäristöetiikka on ristiriitainen aihe, josta ihmisillä on monia mielipiteitä ja lähestymistapoja. Sen kautta voidaan käsitellä ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta moraaliselta kannalta. Luonnolla on yhtä lailla oikeus olla olemassa, kuin meillä ihmisilläkin, eli sillä on itseisarvo. Luonnon olemassaolo hyvinvoivana on ihmisen elämisen edellytys maapallolla, joten miten voimmekaan arvottaa itseämme luontoa paremmaksi. Ihmiskeskeisessä asenteessa näkyy usein yksilökeskeisyys, omistamisen ja vallan halu, sekä hyödyn tavoittelu. Koska luonto on meille arvokas, on meillä ennemminkin velvoitteita ja vastuuta luontoa kohtaan.  

Luonnon monimuotoisuutta on  lajien sisäisen perinnöllisyyden muuntelua, lajien runsautta, sekä niiden elinympäristöjen monimuotoisuutta. Jokaisella lajilla on täällä maapallolla oma tehtävänsä. Kukin laji on sopeutunut elinympäristönsä olosuhteisiin. Mikäli elinympäristön elinolosuhteet muuttuvat, kestää aikansa, että kyseisen elinympäristön lajit sopeutuvat muuttuneisiin olosuhteisiin. Myöskään kaikki eivät sopeudu muutoksiin lainkaan. Tällöin kyseinen laji katoaa aiheuttaen ravintoketjussa muitakin lajikatoja.

Luonnon ja maiseman luonne muodostuu mm. geologian, ilmaston, veden ja maankäytön kautta. Luonto ja maisema muuttuvat aikojen saatossa. Muutosnopeus on yleensä hidas, jollei ihminen siihen vaikuta omalla toiminnallaan. Maiseman kautta voidaan tulkita menneitä aikoja ja sen avulla voidaan saada yhteys muistoihin. Visuaalinen ja ekologinen monimuotoisuus on yksi asia, mikä tekee luonnosta ja maisemasta kauniin.  Luonnon ja maiseman kauneus ovat maaseudun ja harvaan asutun seudun vetovoimatekijöitä.

Tehotuotanto on yksi luonnon ja maiseman monimuotoisuutta yksipuolistava asia. Kun puhutaan metsätalouden tehotuotannosta, tarkoitetaan yleensä laajoja avohakkuita. Laajat avohakkuut ovat rajuja ja äkillisiä niin luonnolle, kuin maisemallekin. Avohakkuista aiheutuu myös eroosiota ja lähivesien todennäköistä samenemista. Luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisesti vanhat metsät ovat arvokkaita ja merkittäviä. Lahopuun katoaminen metsistä vaikeuttaa monen lajin selviytymistä. Maatalouden tehotuotanto yksipuolistaa elinympäristön olosuhteita, ja vähentää siten lajien runsautta. Tehoviljellyillä pelloilla turvaudutaan kasvinsuojeluaineisiin ja lannoitteisiin, jotka päätyvät ruoan mukana ravintoketjuun, ja myös valumina vesistöön ja lopulta Itämereen. Meillähän oli mm. 2014 kesällä yksi pahimmista sinileväkesistä kymmeneen vuoteen. Vaikka tottahan on, että tämä on myös seurausta vuosikymmenien aikana tehdyistä virheratkaisuista, joista päättäjien tulisi kantaa poliittinen vastuu.

Luonnon monimuotoisuus ilmentyy niin maa-alueilla, vesiluonnossa, kuin näiden välimuodossa, suoluonnossa. Soiden monimuotoisuutta on heikentänyt soiden vesitalouden muuttaminen (mm. ojitus), sekä muu voimallinen maan ja metsän käsittely itse suoalueilla, kuin soiden valuma-alueilla. Vesien luonnon monimuotoisuutta heikentää vesien rehevöityminen, liettyminen, umpeenkasvu, ojitukset, vesirakentaminen ja säännöstely. 

Maisema on helposti hyvin monotonista tehotuotannossa olevilla alueilla. Ihminen kaipaa kiinnostavaa ja monipuolista maisemaa, jossa värit, muodot, koot, kerroksellisuus ja lajit vaihtelevat. Maisemaa havainnoidaan lähi- ja kaukomaisemana ja sitä tulkitaan näkö-, kuulo-, tunto-, ja hajuaistein. Maisemakokemukseen vaikuttaa myös omat arvot, odotukset ja paikan henki.

Luonnon ja maiseman monimuotoisuuteen voidaan vaikuttaa mm. käsittelemällä maisemaa hienovaraisesti,   luonnonmukaisella tuotannolla, hoitamalla perinnebiotooppeja ja perustamalla monimuotoisia kosteikkoja. Perinnebiotoopit ovat Suomen uhanalaisimpia luontotyyppejä. Turvatessamme luonnon monimuotoisuuden, turvaamme samalla myös oman elämän edellytykset maapallolla. Lajien häviäminen muuttaa eliöyhteisön ja ekosysteemien rakennetta ja sillä voi olla erittäin suuria haitallisia vaikutuksia moneen asiaan.

 
Jokapäiväisessä elämässä jokainen pystyy tukemaan luonnon monimuotoisuutta esimerkiksi ostamalla ympäristömerkittyjä ja luonnonmukaisesti tuotettuja tuotteita. Tiesitkö nimittäin, että esimerkiksi luonnonmukaisilla viljelmillä elää huomattavasti enemmän kasvi- ja eläinlajeja, kuin tehoviljellyillä viljelmillä. Toinen tapa on vaikuttaa itse suoraan maisemaan. Esimerkiksi WWF järjestää joka kesä talkooleirejä, joissa vapaaehtoiset pääsevät osallistumaan ohjatusti perinnemaisemien hoitamiseen. Myös paikallisten perinnemaisemayhdistysten ilmoittelua kannattaa seurata, jos innostuit hoitotalkoista. Mikäli omistat metsää, niin kannattaa selvittää soveltuuko sinun metsäsi Suomen metsien monimuotoisuus ohjelmaan nimeltä METSO .

Pahojärven piilokirkko – Metsä kirkkoni olla saa

Tällä kertaa esittelen teille hienon metsäisen "kirkon", joka huokuu voimaa ja pyhyyttä.

Pahojärven piilokirkko Laitilassa on jääkauden aikaansaama luonnonmuodostuma. Paikka on ollut aikoinaan vaikeakulkuisessa maastossa Pienen Pahojärven saarelmassa. Paikasta liikkuu tarinoita, jonka mukaan vainolaispelko on ajanut ihmisiä louhoksille – piilokirkkoon. Tarinat ovat synkkiä, mutta siitäkin huolimatta tämä on hieno metsäkirkko, jossa on toivoa paremmasta.

 

Pahojärven piilokirkko on näkemisen arvoinen, jos lähimaille kulku johtaa muutenkin. Piilokirkko on mystinen lohkareluola. Suuret siirtolohkareet muodostavat piilokirkolle holvimaisen tilan.

Piilokirkon lähettyville pääsee hyvin autolla. Osoitteeksi kannattaa laittaa navigaattoriin Varhokyläntie 330, jolloin osuu melko lähelle pientä pysäköintipaikkaa. Seuraa kuitenkin tievarressa olevaa ”Piilokirkko” opastetta. Pysäköintialueelta on lyhyehkö matka (n. 700 m) polkua pitkin Piilokirkolle. Tässä vielä karttalinkki.

Suomen kansa rakentuu menneistä ajoista

Suomen kansa rakentuu menneistä ajoista. Se näkyy maailmankuvassa, kansanluonteessa, kielessä, uskonnossa ja kulttuurissa. Menneisyys voi olla voimavara, jos niin halutaan. Menneisyyden kautta voidaan peilata aikaa ja yrittää ymmärtää itseä tässä ajassa. Menneisyyttä muunnellaan ja tulkitaan jatkuvasti uudelleen. Suurten ja kokonaisvaltaisten muutosten yhteydessä korostetaan menneisyyden arvoja ja käytänteitä, jotta samalla voidaan peittää muutoksen aiheuttamaa epävarmuutta. Menneisyyttä voidaan pitää muutoksen välineenä. On tärkeää, että jokainen tutustuu omiin juuriinsa ja esihistoriallisiin myytteihin. Se on polku, jota kautta avautuu tie tasapuoliseen ja vastavuoroiseen kulttuurienväliseen yhteistyöhön. Jokaisen suomalaisen on hyvä tutustua siihen, millainen oli aikoinaan suomalais-ugrilaisten maailmankuva. 

Pyyntikulttuurin aikaan suomalais-ugrilaiset pitivät luontoa pyhänä, jonka vuoksi heidän kulttuuriin ei kuulunut varsinaista yksityistä maanomistusta. Ihminen mielsi itsensä osaksi luontoa ja heimoyhteisöä, eikä ensisijaisesti yksilöksi. Tuohon aikaan ihminen ei rajoittanut järkeilyllä tunnepohjaisia mielikuvia, vaan hän oli puhtaasti läsnä. Sana usko on ongelmallinen, kun ilmaistaan suomalaista kansanuskoa. Muinainen suomalainen ei varsinaisesti uskonut, vaan hän tiesi. Hän tiesi esimerkiksi, että metsässä oli metsänhaltija. Monet kansanuskonilmiöt olivat hyvin kokemusperäisiä. 

Muinaissuomalainen hahmotti elinympäristönsä itsensä kaltaisena toimijana, joka personoitui jollakin tavalla. Tällainen suhde helpottaa tämän- ja tuonpuoleisen välistä kommunikaatiota. Esimerkiksi ihmishahmoisen kallion äärellä oltiin lähellä pyhää ja tuonpuoleista. Luonnon ihmisenkaltaisilla toimijoilla oli ihmiseen verrattuna yleensä vähemmän rajoituksia. Esimerkiksi luonnonjumaluudet nähtiin ylivertaisina, mutta ei yliluonnollisina (poikkeuksena taivaanjumala). Tuonpuoleisuus koettiin uhkana ja mahdollisuutena. Se miten se koettiin, riippui siitä, miten sitä lähestyttiin, huomioitiin ja millainen suhde henkilöllä oli ylipäänsä tuonpuoleiseen.

Suomalaisen muinaisen maailmankuvan peruspiirteitä olivat Pohjantähden asema taivaan keskuksena, horisontaalisen ja vertikaalisen hahmotuksen yhteensulautuminen tai samanaikaisuus, pohjoinen-etelä-akselin korostus ja vesiteiden merkitys tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäjinä. Maailmankuvan peruspiirteet ovat usein luonteeltaan myyttisiä. Muinaissuomalainen koki, että myyttinen maailma oli yhtä aikaa läsnä fyysisen näkyvän maailman kanssa. Maailmankuvan ajateltiin olevan myös syklinen, jossa alku ja loppu sulautuvat yhteen. Syklinen aika etenee suljetulla ympyrällä. Myyttinen aika on taas liikkumatonta ja hetkessä läsnä olevaa aikaa tuonpuoleisessa.

Kansanparannuksessa pyrittiin tietämään taudin alkuperä, synty tai ainakin lähtöpaikka, koska ajateltiin, että tällöin se oli mahdollista palauttaa lähtökohtaansa. Syntyloitsujen lajityyppiä pidetään hyvin suomalaisena, vaikkakin ajatus nimen tuottamasta ylivallasta onkin maailmanlaajuinen. Ilmiöiden tuonpuoleisten syntyjen tunteminen on luonteeltaan shamanistinen. Se perustuu myyttiseen aikakäsitykseen, jossa ilmiöiden synnyt on koko ajan läsnä myyttisessä liikkumattomassa ajassa. Parannusperiaatteen mukaisesti sairaus palautettiin lähettäjälleen tai lähtökohtaansa. Aina ei kuitenkaan tiedetty taudin alkuperää tai lähtökohtaa, jolloin se voitiin symbolisesti muuten toimittaa tai haudata pois omasta elämänpiiristä.

Suomalaiseen kansanuskoon kuuluu ajatus siitä, että ihmisellä on kaksi sielua, henki ja itse. Henki-sielu oli ihmisellä ensimmäisestä viimeiseen hengenvetoon asti, eli sen uskottiin poistuvan kuolemassa. Itse-sielun ajateltiin olevan ylisukupolvinen. Se alkoi nimenannosta ja jatkoi elämän lakattua kuuluen sukuun. Itse-sielu voidaan nähdä ihmisen tajuavaksi minäksi, persoonallisuudeksi, tahtovaksi ja tuntevaksi, sekä tietäväksi olennoksi. Itse-sielun ajateltiin vaeltavan unen aikana kehon ulkopuolella, sillä keho oli elossa, mutta tajuttomuuden tilassa. Koska itse-sielu vaelsi kehon ulkopuolella unen aikana, sanottiin, että nukkuvaa ei saa herättää äkisti. Ajateltiin, että äkisti herätettäessä itse-sielu ei nimittäin välttämättä löytäisi takaisin. Juuri itse-sielun koettiin myös kykenevän tekemään shamanistisia matkoja tuonpuoleiseen. Ihmisellä ajateltiin olevan lisäksi haltijasielu. Haltijasielu piti yllä ihmisen hyvinvointia. Mikäli ihminen menettäisi haltijasielun, hän sairastuisi. Haltijasielua on kutsuttu monilla nimityksillä, kuten hahmo, haamu, aave, emuu, sekä kaksoisolentona, eli etiäisenä.

On viitteitä siitä, että ihmisen varhaisimmat kulttuurit ovat olleet aikojen alussa matriarkaalisia. Äiti-kultti on vaikuttanut tuohon aikaan kaikkialla. Suomalais-ugrilaisten henkinen palvonnan kohde on ollut mitä todennäköisimmin aikojen alussa Kultainen Eukko. Historiamme sisältää siis naismyönteistä kulttuuria. Patriarkaattiin siirryttiin, kun Suomen alueelle muutti vasarakirveskansaa, joka toi mukanaan kulttuurisesti merkittävän kivikirveen ja maanviljelyksen. Käytännössä tämä on tarkoittanut sekä hyvää, että huonoa. Se nosti toisaalta älyllistä toimintaa herättävää ärsykettä ja edisti kulttuurillista yhteistä toimintaa, mutta nosti samalla myös jännitteitä ja ristiriitoja.

Ihminen sopeutui aikojen saatossa aina paremmin fyysisen kehonsa ja konkreettisen luonnon ominaisuuksiin, jolloin luonto alkoi tuntua ulkopuoliselta. Yhteisökeskeisyys ei enää merkinnyt niin paljon, vaan alettiin korostaa ihmistä yksilönä. Samalla rationaalisen ajattelun merkitys voimistui. Toisaalta aikakautta voidaan pitää myös tietoisuuden kasvamisen aikakautena ja toisaalta elämyskyvyn kapeutumisen aikakautena.

Perinteistä kansanuskon kitkemistä ovat harjoittaneet niin koululaitos, kirkko, kuin tiedekin. Tiede ja koululaitos kielsivät tuonpuoleisen olemassaolon kokonaan. Kirkollisessa opetuksessa kiellettiin moni vanha ajatusmalli, tai annettiin niille uusi merkitys, jotta saatiin häivytettyä perinteinen kansanusko. Toisaalta kirkollisessa opetuksessa jaettiin perinteisen kansanuskon kanssa ei-materiaalinen maailmankuva, jossa olivat mahdollisia ja olennaisia osia ei-aineelliset olennot, sielut ja erilaiset voimavaikutukset. Perinteinen kansanusko ei siis loppunut kerralla, vaan se tarjosi myös päinvastaiseen suuntaan runsaasti virikkeitä.

Kiinnostus muinaista kansanperinnettämme kohtaan on onneksi kasvussa. Motiiveina on esimerkiksi sen tarjoama näkymä ekologisesta kestävämmästä elämäntavasta ja eettisemmästä ajatusmallista, jossa kunnioitetaan elämän kaikkia muotoja (eläimiä ja koko muuta biosfääriä). Myös tieto omista juuristamme on monille tärkeää oman identiteetin vahvistamiseksi. Jotta voimme elää harmoniassa, meidän tulee olla tuki toinen toisillemme, antaa hyöty kaikille ja jakaa huolenpitoa kaikelle.

LÄHTEET:

-Heikkilä, T. 1995. Kullervon suku – erään mielenmaiseman varhaisvaiheet. Kosmos-julkaisu: Vihreä Sivistysliitto.
-Heiskanen, I. & Kailo, K. (toim.) 2006. Ekopsykologia ja perinnetieto – Polkuja eheyteen. Helsinki: Green Spot.
-Hyry, K., Pentikäinen, A. & Pentikäinen, J. 1995. Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko. Porvoo-Helsinki-Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.
-Petrisalo, K. 2001. Menneisyys matkakohteena: Kulttuuriantropologinen ja historiatieteellinen tutkimus perinnekulttuurien hyödyntämisestä matkailuteollisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
-Pulkkinen, R. 2014. Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus.
-Tarbet, T. V. 2007. Hopiprofetian olemus. Teoksessa Venell, V., Fagerholm, K. & Silfverberg, K. (toim.) 2007. Neljän tuulen tiet: Alkuperäiskansojen elämänviisautta etsimässä. Helsinki: Green Spot, 68–70.