Kalevala kansalliseepoksemme

Tutustuessani lähemmin muinaissuomalaiseen maailmankuvaan, en voi olla törmäämättä kansalliseepokseemme Kalevalaan. Halusin päästä syvemmälle sisälle Kalevalan tarinoihin ja siksi päätin lainata kirjastosta Juha Pentikäisen Kalevalan maailman. Pidin kirjaa erittäin mielenkiintoisena ja olisin ostanut sen heti, jos olisin löytänyt sen kirjakauppojen valikoimista. Julkaisu on valitettavasti sen verran vanha, etten sitä löytänyt niistä, joten päätin kirjoitella itselleni muistiin tärkeimpänä pitämäni asiat. Samalla ajattelin, että myös te lukijat saatatte olla niistä kiinnostuneita, joten olkaapa hyvät. Muistiinpanot mukailevat julkaisun tekstejä, ja alkuperäiset löydät siis oheisesta kirjasta:

Pentikäinen, J. 1989. Kalevalan maailma. Helsinki: Yliopistopaino.

Kalevalan myytit ja kertomukset kertovat kuinka maailma, ihminen, luomakunta ja kulttuurin keskeiset elementit luodaan ja näin perustelevat maailmanjärjestyksen. Kalevala on ”syntyjen” eepos. Vanhinta myyttiperinnettä ovat tarinat ilman linnusta, jonka munasta syntyivät taivas, maa, aurinko, kuu ja tähdet. Alkuaikaan liittyy myös kaaos, jossa elettiin ilman aurinkoa ja valoa pimeydessä.

Vanhan Kalevalan mukaan Väinämöinen oli luojajumala, joka alkumerellä kynti meret, loi luodot ja kasvatti karit. Väinämöisen polven päällä kokkolintu hautoi munia, jonka jälkeen Väinämöinen lausui luomissanat. Uuden Kalevalan mukaan maailmansyntyruno alkaa naisesta, Ilmattaresta, jonka tuuli ja vesi raskauttivat veden emoksi. Ilmatar anoo Ukko ylijumalan apua. Sotka munii Ilmatteren polven päälle munat, joista syntyy kosmos, saaret ja niemet. Väinämöinen syntyi Ilmattaresta avustamaan luomistyössä.

Myyttinen aikakäsitys on syklistä ja toistuvaa sekä kahden aikaulottuvuuden (alku- ja nykyajan) yhteen sulamista toisin, kuin historiallinen aika on taas lineaarista, jatkuvaa ja palautumatonta. Voidaan sanoa, että myytti on pyhää historiaa.

Lönnrot hahmotti jumala-käsitystä seuraavasti: korkein jumala oli Ukko ja muita alempia jumalolentoja olivat Tapio, Ahti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret, Etelättäret, Syöjättäret ja Tuonettaret. Huomiota kannattaa kiinnittää myös naispuolisten jumaluuksien määrään. Lähtökohtana luomisessa on luonto ja Jumala luojana.

Muinaissuomalainen kansa näki taivaan (taivaankannen) suuren osan vuodesta pimeänä tähdillä kirjailtuna ”kirjokantena”. Keskeisistä Kalevalan myyteistä onkin taivaanvalon vapauttaminen kaatamalla iso tammi. Tällöin päivä pääsi paistamaan ja kuu loistamaan. Iso tammi käsitetään olevan kansainvälisesti tunnettu ”maailmanpuu” tai ”elämänpuu”.

Suomalaisessa kansanuskossa taivaankannen keskus on taivaannapa, joka piti yllä taivaankantta (ilmakantta). Kirjokansi tähtineen kiersi paikoillaan pysyvää Pohjantähteä (pohjannaula, taivaantappi, maailmantappi).

Kalevalassa kuvataan karhumyyttiä, jossa olennaista on erityisesti karhun synnyn kuvaaminen. Karhumyytti on todennäköisemmin kivikautinen toteeminen perinne, jossa kerrotaan kantaäidin ja karhun aviosuhteesta.

Sammolla ajatellaan olevan yhteys vaurauteen ja hyvinvointiin. Mutta mikä sitten on Kalevalassa esiintyvä Sampo? Käsitykset Sammosta ovat vaihdelleet. Lönnrot käsitti yhden tulkinnan mukaan Sammon olevan jumalkuvapatsas.

Millainen paikka on Kalevalassa esiintyvä Pohjola? Sekä Kalevala, että Pohjola ovat suomalaisten asuttamia, joilla on yhteinen kieli. Pohjolan päähenkilöt ovat naisia ja Kalevalan miehiä. Kummassakin paikassa asuu toki molempien sukupuolten edustajia. Koska Pohjolassa ovat päähenkilöt naisia ja Kalevalassa miehiä, miesten kosioretket suuntautuvat yksi toisensa perään Pohjolaan. Sieltä miehet myös ryöstävät lopulta Sammon. Pohjolalla tarkoitetaan perimmäistä paikkaa. Maailma loppui tähän ja sieltä oli vaikea löytää pois. Adam Bremeniläisen kronikan mukaan terra feminarum (naisten maa) osuu kartalla Suomenniemelle. Sitä mukaa, kun maailmankuva avartui, myös tämä tuntematon maa siirtyi kauemmas. Useat antiikin ajan kirjoittajat kertovat, että pohjoisessa äärikolkassa on myrskyinen ja vaarallinen paikka, jossa asuu vauras kansa. Siellä on reikä, aukko, luola tai maailman portti, mistä syntyy pohjoistuuli.  Maailman porttia vartioivat myyttiset eläimet. Kysymyksessä onkin siis tuonpuoleinen matkakohde. Sinne mennään yliluonnollisin keinoin ja siellä on kaikki toisin kuin täällä. Suomalaisten muinaisrunojen maailmanvuori (Kivimäki, Kipuvuori) ja maailmanpuu sijaitsee pohjoisessa. Pohjoinen oli kolkko, kylmä ja vihamielinen vainajien maa, jota vahtivat mm. naisnoidat ja yliluonnolliset olennot. Toisaalta pohjoisessa oli suurimmat mahdolliset rikkaudet, onni, varallisuus ja shamaanien tietous.

Suomalaisen tietäjälaitoksen juuret arvellaan olevan shamanismissa. Voidaan sanoa, että Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen ovat esikuvallisina ensimmäisiä shamanoijia, parantajia ja tietäjiä, kun tunnetaan runojen taustalla oleva maailmankuva. Kalevalan sankari on shamanistinen tietäjä miekkamiehen sijasta. Muinaissuomalaisen hengenhistorian linjassa ovat sanojenetsijäsankarit, tuonellakävijäsankarit ja suohonlaulajasankarit. Shamanismissa olennaista on yhteys tämän ja yliluonnollisen maailman välillä. Shamanismissa kaikki liittyy kaikkeen. Se on ennemminkin maailmankuva, kuin uskonto. Shamaanin yksi rooleista on asiantuntevan perinteenkannattajan rooli. Keski- ja Etelä-Euroopassa pidettiin noituutta etenkin suomalaisten erityisoikeutena. Kalevalassa on useita runoja, jotka on osoitettu pohjautuvan selvästi shamanistiseen kulttuuriin. Runot ovat mm. myyttisiä kokemuksia ja ohjeellisia kuvauksia, miten tulee menetellä eri tilanteissa.

Näiden mukailtujen muistiinpanojen jälkeen, voit halutessasi tutustua esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilla tiivistettyyn Kalevalan sisältöön, joka on kirjoitettu selkeällä nykysuomen kirjakielellä. http://neba.finlit.fi/kalevala/index.php?m=1&l=1